Nälkä kasvaa syödessä
Ratsastus ja yleensäkin hevosten kanssa toimiminen ovat suuria tunteita herättäviä asioita. Tavoitteita on monenlaisia, aivan kuten meitä tekijöitäkin. Yhdelle tavoite voi olla rentoutuminen ja tietynlainen yhteyden löytäminen hevosen kanssa, kun taas toiselle päämääränä siintävät kisakentät. Näiden väliin mahtuu sitten tietenkin vaikka ja mitä. Kun näitä tavoitteita tarkastellaan lähemmin, valtaosalla meistä löytyy niitä tiettyjä konkreettisia asioita, missä me haluamme kehittyä.
Monesti lähtökohtana on se, että ratsastuksesta on ollut taukoa ja paluu hevosten pariin houkuttelee. Ehkäpä tavoite on herätellä henkiin rakasta lapsuuden harrastusta ja niitä fiiliksiä mitä silloin taannoin sai kokea. Toinen hyvin yleinen tilanne on se, että ratsastajalla on syystä tai toisesta ongelmia selän terveyden kanssa. Tässä tapauksessa yleensä lähdetään kokeilemaan varovaisesti jospa ratsastusta sittenkin pystyisi harrastamaan. Ilman kipuja. Pidemmän tauon takana voi olla myös pelko, joka on syntynyt jostain yksittäisestä kokemuksesta tai sitten se on hiipinyt pikkuhiljaa mieleen toistuvien hankalien tilanteiden vuoksi. Useilla pidempään ratsastaneilla ongelmana on taas se, että perusasiat eivät ole kohdillaan istunnan ja apujen käytön osalta. Ongelmia tulee yhä enemmän mitä pidemmälle tai vaikeammalle tasolle mennään.
Tavoite on siis kokea hetkiä ilman kipua/pelkoa tai saada selkeyttä perusasioihin. Entäpä sitten, kun tämä toivottu asia on saavutettu? Olemmeko me tyytyväisiä? Kyllä ja ei. Kyllä, koska huomaamme, että ongelmaamme on löytynyt ratkaisu ja ei, koska nyt haluamme tietää ehdottomasti lisää. Se nälkä kun kasvaa syödessä. Käsi pystyyn, kenelle tämä on tuttu tunne. Allekirjoittanut täällä kovasti viittaa, hep! 0/
Tavoitteesta toiseen. Yhtäkkiä huomaammekin, kuinka paljon on mahdollisuuksia kehittyä. Aina, kun avaa yhden oven huomaa, että sen takana onkin monta muuta. Miten kiehtovaa, ihan kuin olisi tutkimusretkellä! Se on sellaista euforian ja järkytyksen sekaista aallokkoa missä vuoronperään iloitaan siitä, mitä kaikkea hienoa on edessä ja taas toisaalta tajutaan kuinka vähän sitä loppujen lopuksi tietääkään. Välillä kuitenkin meinaa käydä niin, että se ilo kaikesta uudesta ja ihmeellisestä peittyy oman malttamattomuuden alle. Halu kehittyä kun on niin suuri.
Ei hätää. Helpottavinta on ehkä tietää, ettei ole yksin tämän asian kanssa. Pelastusrenkaamme tähän asiaan olemme kuitenkin me itse. Pitää muistaa olla vähemmän kriittinen oman itsensä suhteen ja antaa itsellensä armoa. Niinäkin päivinä (tai varsinkin niinä), kun kaikki ei mene ihan putkeen. Faktahan on se, että välillä tulee sellaisia päiviä, ettei oma kroppa anna sitä 100%. Tai lähellekään sitä. Eikä aina se oma mielikään. Hevosellakin on erilaisia päiviä. Näin ollen joskus tulee tilanteita, jolloin ratsukon keskustelulinja tuuttaa varattua.
Omasta mielestäni on hyvä kääntää katse aina välillä taaksepäin ja tarkastella omaa kehittymistä pidemmältä ajanjaksolta. Miettiä myös sitä mistä lähdettiin liikkeelle. Tottahan sitä turhautuu, jos miettii vain sitä edellistä kertaa jolloin kaikki meni nappiin ja nyt sitten tällä kertaa ei. Todennäköisesti tälläkin kertaa meni hyvin, mutta mieleen jäi vain se epäonnistunut tai vaikeampi hetki. Todennäköisesti myös se alkuperäinen tavoite on saavutettu jo aikoja sitten, samoin kuin monta uutta asettamaamme tavoitetta sen jälkeen. Muistammeko vielä sitä? Ehdimmekö iloita siitä ennen kuin ollaan jo lujaa vauhtia menossa kohti seuraavaa? Ihmismieli on siitä vähän hassu, että siihen negatiiviseen tunteeseen on joskus liiankin helppo jäädä roikkumaan. Kuitenkaan tälle ei kannata antaa valtaa ja asioista ääneen puhuminen auttaa asiaa suuresti. Sisuuntuminen kylläkin vie omalta osaltaan meitä myös eteenpäin. Juurikin se palava halu tehdä asiat entistä paremmin.
Tähän loppuun vielä muistuttaisin siitä oman tekemisen ja osaamisen tunnustamisesta. Uskalluksesta kehua itseään, vaikka se ei tähän suomalaiseen kulttuuriin kovin hyvin istuisikaan. Taputetaan itseämme olalle ja sanotaan kuinka paljon me olemme ahkeroineet sen oman osaamisemme eteen ja kuinka hienosti olemme edistyneet. Uskalletaan olla tyytyväisiä ja hymyillään saavutuksillemme. Hymyillään ihan koko kropallamme.
Monesti lähtökohtana on se, että ratsastuksesta on ollut taukoa ja paluu hevosten pariin houkuttelee. Ehkäpä tavoite on herätellä henkiin rakasta lapsuuden harrastusta ja niitä fiiliksiä mitä silloin taannoin sai kokea. Toinen hyvin yleinen tilanne on se, että ratsastajalla on syystä tai toisesta ongelmia selän terveyden kanssa. Tässä tapauksessa yleensä lähdetään kokeilemaan varovaisesti jospa ratsastusta sittenkin pystyisi harrastamaan. Ilman kipuja. Pidemmän tauon takana voi olla myös pelko, joka on syntynyt jostain yksittäisestä kokemuksesta tai sitten se on hiipinyt pikkuhiljaa mieleen toistuvien hankalien tilanteiden vuoksi. Useilla pidempään ratsastaneilla ongelmana on taas se, että perusasiat eivät ole kohdillaan istunnan ja apujen käytön osalta. Ongelmia tulee yhä enemmän mitä pidemmälle tai vaikeammalle tasolle mennään.
Tavoite on siis kokea hetkiä ilman kipua/pelkoa tai saada selkeyttä perusasioihin. Entäpä sitten, kun tämä toivottu asia on saavutettu? Olemmeko me tyytyväisiä? Kyllä ja ei. Kyllä, koska huomaamme, että ongelmaamme on löytynyt ratkaisu ja ei, koska nyt haluamme tietää ehdottomasti lisää. Se nälkä kun kasvaa syödessä. Käsi pystyyn, kenelle tämä on tuttu tunne. Allekirjoittanut täällä kovasti viittaa, hep! 0/
Tavoitteesta toiseen. Yhtäkkiä huomaammekin, kuinka paljon on mahdollisuuksia kehittyä. Aina, kun avaa yhden oven huomaa, että sen takana onkin monta muuta. Miten kiehtovaa, ihan kuin olisi tutkimusretkellä! Se on sellaista euforian ja järkytyksen sekaista aallokkoa missä vuoronperään iloitaan siitä, mitä kaikkea hienoa on edessä ja taas toisaalta tajutaan kuinka vähän sitä loppujen lopuksi tietääkään. Välillä kuitenkin meinaa käydä niin, että se ilo kaikesta uudesta ja ihmeellisestä peittyy oman malttamattomuuden alle. Halu kehittyä kun on niin suuri.
Ei hätää. Helpottavinta on ehkä tietää, ettei ole yksin tämän asian kanssa. Pelastusrenkaamme tähän asiaan olemme kuitenkin me itse. Pitää muistaa olla vähemmän kriittinen oman itsensä suhteen ja antaa itsellensä armoa. Niinäkin päivinä (tai varsinkin niinä), kun kaikki ei mene ihan putkeen. Faktahan on se, että välillä tulee sellaisia päiviä, ettei oma kroppa anna sitä 100%. Tai lähellekään sitä. Eikä aina se oma mielikään. Hevosellakin on erilaisia päiviä. Näin ollen joskus tulee tilanteita, jolloin ratsukon keskustelulinja tuuttaa varattua.
 |
| Meille kaikille tulee hetkiä, jolloin tuntuu ettei mene ihan niin kuin Strömsössä. |
Omasta mielestäni on hyvä kääntää katse aina välillä taaksepäin ja tarkastella omaa kehittymistä pidemmältä ajanjaksolta. Miettiä myös sitä mistä lähdettiin liikkeelle. Tottahan sitä turhautuu, jos miettii vain sitä edellistä kertaa jolloin kaikki meni nappiin ja nyt sitten tällä kertaa ei. Todennäköisesti tälläkin kertaa meni hyvin, mutta mieleen jäi vain se epäonnistunut tai vaikeampi hetki. Todennäköisesti myös se alkuperäinen tavoite on saavutettu jo aikoja sitten, samoin kuin monta uutta asettamaamme tavoitetta sen jälkeen. Muistammeko vielä sitä? Ehdimmekö iloita siitä ennen kuin ollaan jo lujaa vauhtia menossa kohti seuraavaa? Ihmismieli on siitä vähän hassu, että siihen negatiiviseen tunteeseen on joskus liiankin helppo jäädä roikkumaan. Kuitenkaan tälle ei kannata antaa valtaa ja asioista ääneen puhuminen auttaa asiaa suuresti. Sisuuntuminen kylläkin vie omalta osaltaan meitä myös eteenpäin. Juurikin se palava halu tehdä asiat entistä paremmin.
Tähän loppuun vielä muistuttaisin siitä oman tekemisen ja osaamisen tunnustamisesta. Uskalluksesta kehua itseään, vaikka se ei tähän suomalaiseen kulttuuriin kovin hyvin istuisikaan. Taputetaan itseämme olalle ja sanotaan kuinka paljon me olemme ahkeroineet sen oman osaamisemme eteen ja kuinka hienosti olemme edistyneet. Uskalletaan olla tyytyväisiä ja hymyillään saavutuksillemme. Hymyillään ihan koko kropallamme.
Kommentit
Lähetä kommentti